Reetun elämä

Hevonen on urheilija – ja ratsastaja myös

Viime aikoina mediassa on pähkäilty, mikä on sopiva ratsastajan paino suhteessa hevosen kokoon. Helsingin Sanomien artikkelissa kerrottiin tutkimuksesta, jossa jo ratsastajan suositeltu maksimipaino, 15% hevosen painosta, vaikutti hevosen suorituskykyyn hyppytuloksissa. Jutussa alleviivattiin myös, ettei ole merkitystä, koostuuko ratsastajan paino lihaksesta vai ylipainosta. Raskas taakka on raskas taakka rasvaprosentista riippumatta, vaikka hyväkuntoinen ja kokenut ratsastaja onkin tasapainoisempi kannettava.

Hevosten hyvinvoinnin vuoksi ratsastuskoulut ovat alkaneet asettaa hevosilleen maksimipainorajoja. Noloja hetkiäkin on päässyt syntymään, kun vanhalle, tutulle asiakkaalle ei ole löytynyt enää sopivankokoista ratsua. Äskettäin luin, että eräässä laadukkaasta ratsastuskoulussa erittäin osaava hevonen seisoo tyhjänpanttina, koska sille ei löydy riittävän lyhyttä, alle 65-kiloista vakituista aikuisratsastajaa.

Fakta on, etteivät suomalaiset ole ihan pikkuruista kansaa. THL:n tutkimuksen mukaan naisista ylipainoisia on 63,2% ja miehistä 71,9%. Toki olemme jo perusrakenteeltamme aika kookkaita, muttei fyysisessä kunnossammekaan ole hurraamista. Eräs ratsastuksenopettaja kertoi taannoin, että on huomannut ratsastuskoulujen tunneilla selkeän ilmiön: ratsastajat ovat aiempaa arempia, isompia ja kehonhallinta on monilta hukassa.

Paitsi ratsastukseen, ylipaino vaikuttaa myös varusteiden löytymiseen. Jos oma hevonen on lyhytselkäinen ja sille sopii maksimissaan 17 tuuman satula, oman takamuksen on pakko mahtua siihen. Hevonen ei saa selkäänsä lisää pituutta, joten ainoa vaihtoehto on, että omistaja pitää housukokonsa satulaan sopivana. Toki satulaan sopiminen on myös pituuskysymys: pitkä, mutta hoikka ratsastaja ei välttämättä mahdu pieneen satulaan yhtään sen paremmin, koska satula on mitoitettu lyhyille reisille.

Omasta fyysisestä kunnostaan – ja kyllä, myös painostaan – huolehtiminen on parhaita terveystekoja, mitä ratsulleen voi tehdä. Koska ratsastaja on urheilija siinä missä ratsukin, pelkkä kitukuuridieetti ei kanna kuitenkaan pitkälle. Järkevän ruokavalion ohessa pitäisi jaksaa myös urheilla ja noudattaa kaiken kaikkiaan terveellisiä elämäntapoja. Eipä toisaalta kukaan ole koskaan väittänytkään, että ratsastus olisi helppo laji tai hevoset vaivaton elämäntapa!

Entäs me aikuiset poniratsastajat?

Kuva: Minna Harmaala

Pienten hevosten tai ponien ratsastajat joutuvat olemaan erityisen tarkkoina painonsa kanssa. Jos iso poni painaa (ihannepainossaan, ei liikakilot mukaan luettuna) 450 kiloa, 15% ponin painosta on silloin 67,5 kg. Kun sallitusta maksimipainosta vähennetään vaatteiden, varusteiden ja satulan (n. 10 kg) paino, ei säännöllisesti ja rankasti ponilla ratsastavan kannattaisi ainakaan tutkimuksen mukaan painaa yli 60 kiloa.

Toki kyseessä on vain yksi tutkimus monista, ja 15% tähän mennessä tiukin raja, mihin olen törmännyt. Aiemmin on mielestäni puhuttu 20% rajasta. Koska elämä ei ole mustavalkoista eikä yksinkertaista, ratsastajan painon lisäksi oleellisia ovat toki myös muut seikat, kuten:

  • Miten rankasti ja kuinka usein hevosta liikutetaan ratsain
  • Miten paljon hevosella hypätään
  • Miten monipuolista liikutus on, saako hevonen palautua rauhassa
  • Kuinka taitava ja tasapainoinen ratsastaja on
  • Mikä on hevosen oma fyysinen kunto ja rakenne: rotevarakenteinen ja leveärunkoinen (huom! ei lihava) hevonen jaksaa kantaa raskaampaa taakkaa kuin kevytrakenteinen yksilö

Kokonaan toinen juttu on sitten oman kehon hallinta. Puolitoista vuotta sitten opin ratsastusleirillä, että vaikka ratsastaminen on hyvää liikuntaa, se ei vahvista ratsastamiseen tarvittavia lihaksia yksinään vaan vaatii oheisliikuntaa. Nöyränä tyttönä laitoin lenkkarit jalkaan ja lähdin ensin lenkkipoluille, sitten kotijumppien kautta salille. Toki osakannustimena toimi myös omat selätetyt terveyshuolet – oli mukava liikkua, kun pystyi!

Otin käyttöön kännykän askelmittarin ja rupesin huolehtimaan siitä, että saisin päivittäin edes 6 000, mutta mieluiten 10 000 askelta. Vuoden mittaan olen oppinut arvioimaan askelia aika hyvin myös ilman mittaria. Esimerkiksi puolen tunnin hölkkä tuo 6 000 askelta, kun taas reipas, yli tunnin kävelylenkki 10 000. Rupesin suosimaan portaiden kävelemistä hissin sijaan. Kun olen viime aikoina intoillut, että Reetu kiipeilee ohjasajossa jyrkkiä mäkiä ja ravaa reippaasti pitkiä pätkiä, itse toki roikun siellä ohjien toisessa päässä saman treenin merkeissä.

Oho, voiko liikunta olla kivaa?

Ohjasajomaastoissa nousee ratsun ja ratsastajan kunto yhtä lailla.

En ole tehnyt mitään mahdottoman näkyvää tai ekstremeä elämäntaparemonttia. Olen vain pikkuhiljaa muuttanut tapojani siihen suuntaan, että liikun arjessa enemmän ja edes yritän syödä järkevästi. Haluan, että minulla olisi ainakin fyysiset edellytykset olla hevosten kannalta siedettävä ratsastaja, vaikken mikään luonnonlahjakkuus lajissa olekaan.

Aktiivisempia elämäntapoja omaksuessani olen huomannut, että liikkuminen on mukavaa ihan itseisarvoisena juttuna. Hikoiluun ja puuskuttamiseen jää oikeasti koukkuun, sehän on kuin huumetta! Saman liikunnan ilon suon mielelläni myös Reetulle ja ymmärrän aiempaa paremmin, miten oleellinen osa hevosen hyvinvointia sen liikuttaminen on – ainakin, jos hevonen ei liikuta itse itseään laumassa isossa tarhassa tai pihatossa.

Reetu rakastaa maastoilua, mistä kielii myös ahkera pärskiminen jokaisen vauhdikkaan pätkän jälkeen ja metsäpoluilla toisten perässä kulkiessa. Nykyään Reetu on niin innokas maastoilija, että se kulkee mielellään jopa letkan ensimmäisenä!

Me ihmiset, hevoset ja kaikki elävät otukset olemme psykofyysisiä kokonaisuuksia – on vaikea voida hyvin henkisesti, jos kroppa on rempallaan ja yhteys siihen poikki. Yhtä lailla oman kunnon koheneminen ja terveyden parantuminen piristää ja antaa voimaa arkeen.

Kaiken kaikkiaan olen koukuttunut terveellisempiin elämäntapoihin niin paljon, että tuskin luopuisin niistä enää, vaikka hevosharrastus loppuisi. Se, mikä alkoi halusta olla parempi ratsastaja, on muuttunut itsessään tärkeäksi osaksi elämää ja omaa hyvinvointia.

Jouluna ajattelin silti syödä surutta suklaata ja torttuja ja maata sohvalla.

Blogin pääkuva: Minna Harmaala

0Herättikö tämä ajatuksia? Ota kantaa somessa!

4 Comments

  • Sanna

    Olipa hyvä kirjoitus! Samoja juttuja itsekin paljon pohdin, kun pienistä hepoista ja poneista olen aina tykännyt. Näin keski-ikäistyessä sitä omaa elopainoa joutuu lievästi sanottuna vahtimaan ku haukka 😁

    Mä otin itseäni tänä syksynä niskasta kiinni ja pudotin kolmisen kiloa ihan vaan syömällä vähemmän sokeria ja liikkumalla enemmän. Vielä pari kiloa, niin voi hyvällä omallatunnolla käydä ensi kesänä vähän istuskelemassa oman teinihepan selässä. Hevonen on kyllä mitä parhain motivaattori sille että pitää itsensä kunnossa 😊

    • piia

      Normaalipainon sisällä ja valmiiksi pienikokoisena painon pudottaminen ei pääse kyllä tapahtumaan mitenkään itseltään huomaamatta ja vahingossa. Ulkopuolisin silmin siinä ei varmaan ole edes mitään järkeä, mutta jotenkin tuo 15% rajapyykin lähestyminen jäi ainakin mun mieleen kummittelemaan niin pahasti, että vei enimmät herkuttelu- ja syöpöttelyhalut. 🙂

      Mun paino ei nouse herkästi, mutta ne kerrat kun se on esim. sairastelun ja työstressin myötä päässyt nousemaan, en oo osannut ylimääräisiä pudottaakaan. Eikä munkaan keho tosiaan luovu grammastakaan taistelutta.

      Tuo sokerin vähentäminen on kyllä hyvä konsti, koska sehän on samalla palvelus omaa kroppaa kohtaan. On pakko syödä riittävästi kunnollista ruokaa, ettei makeanhimo lyö yli. Rupesin noin kuukausi sitten myös siistimään vähän ruokavaliotani ja 1,5 kiloa ja pari senttiä vyötäröltä on nyt lähtenyt.

      Kaikenlaiseen näiden napsujen ja reetujen takia sitä tosiaan ryhtyykin. 😂 Mutta jouluna en aio stressata, vaan kiristän pipoa uudelleen vasta pyhien jälkeen.

  • Kaisa

    Kiitos hyvästä kirjoituksesta, sen avulla sain myös viimeisteltyä oman luonnoksissa jo pitkään roikkuneen tekstini julkaisukuntoon 🙂

    Itse laskeskelin 15% mukaan itselleni enimmäispainoa heti sen jälkeen, kun Muuli pari vuotta sitten kävi puntarilla. Totesin jo silloin, etten voi lihoa montaa kiloa tai lännensatula on vaihdettava karvapenkkiin.. Sitä en kuitenkaan ole valmis tekemään, joten paino on pidettävä nykyisissä lukemissa niin kauan, kun Muulilla aion ratsastaa. Oma fyysinen kuntoni on kuitenkin aika heikko ja hengästyn nopeasti. Nyt olisi pakko saada itseään niskasta kiinni ja kasvattaa kestävyyskuntoa, muuten saatan pyörtyä kesken ensi kesän matkaratsastuskisojen, varsinkin jos kelit ovat taas todella lämpimiä.

    Olen Sannan kanssa samaa mieltä, että ratsu on kyllä oiva motivaattori pitää itsensä kunnossa 🙂

    • piia

      No mutta onpa hyvä, jos tämä innosti julkaisemaan sen blogikirjoituksen, koska se oli tosi hyvä ja kattava! Olisi ollut sääli, jos se olisi jäänyt pöytälaatikkoon. 🙂

      Hyvinhän sä jaksoit viime kesänäkin siinä hirveässä helteessä paahtaa Liedossa, joten ei sun kunto kovin heikko voi olla! 😀 Meinattiin pyörtyä vasta kotimatkalla.

      Hevosenomistajilla kun ei ylimääräistä aikaa tuppaa muutenkaan olemaan liikaa, niin erilliselle liikuntaharrastukselle on kyllä vaikea löytää säännöllistä aikaa. Siksi tuo arkiaktiivisuuden lisääminen (omalla kohdalla esim. työmatkapyöräily viime keväänä ja kesänä) on auttanut ainakin mua paljon.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *