Reetu ja Piia -tylsä ja onnellinen ratsukko!
Reetun elämä

Olemme tylsä ratsukko ja se on ihanaa!

Meillä oli eilen tosi inspiroiva valmennustunti, jonka oppeja rupesin raapustelemaan innoissani blogiin. Siinä kirjoitellessani tajusin, että ei helkkari, onpas tylsää tekstiä, eihän tällaista kukaan jaksa lukea! Jaarittelin ummet ja lammet oikean laukan nostosta ja väistöistä ympyrällä, kunnes tajusin, etten jaksaisi lukea itsekään omaa tekstiäni.

Juttu on nyt niin, että minä ja Reetu muodostamme pääsääntöisesti aika tylsän ja yllätyksettömän parivaljakon. Olemme se ratsukko, joka taapertaa hiljaa jonon perässä maastossa ja saattaa unohtua muilta kokonaan (kyllä, näin on käynytkin pari kertaa). Valmennustunneilla puurramme samojen arkisten haasteiden parissa kuin yhdeksän kymmenestä ratsukosta: oman istunnan ja hevosen aktiivisuuden parantamisessa ja perusjumpassa. Ja mihin edes valmentaudumme? No, emme mihinkään, tavoitteemme kun ei ole kilpailla missään lajissa. Valmennuksen tarkoitus on lähinnä pitää poni terveenä ja harrastus mielekkäänä.

Juuri se on tässä koko hommassa parasta: tasaisuus. En edellistä Pepe-poniakaan ostaessani kaivannut ekstremekokemuksia, vaan ihan tavallista hevoselämää. Jännitystä ja draamaa silti sain enemmän kuin olisin ikinä uskonut.

Oli toki palkitsevaa uudelleenkouluttaa vanhaa kisaponia omaan käteen sopivaksi ja koimme yhdessä hienoja hetkiä. Niin pientä asiaa ei ollutkaan, etteikö siitä olisi saanut oppimiskokemusta ja jonkinlaista jännitysnäytelmää aikaiseksi. Draamaa riitti aina hyvässä ja pahassa, olipa kyseessä maneesiin meneminen pimeällä tai laitumelta hakeminen. Epäilemättä myös sen ajan blogitekstit olivat omalla tavallaan mielenkiintoisempaa luettavaa.

Takkuinen alkutaipaleeni Pepen kanssa kiinnosti jopa mediaa. Pidän sitä pikemminkin vähän surkuhupaisana kuin positiivisena asiana.

Vaikka hevosharrastus on tunnetusti kärkipäässä vaarallisten lajien listalla, olen itse kaikkea muuta kuin hurjapää. Pikemminkin olen liian varovainen kuin riskinottaja. Hevosten pariin minut ajoi aikoinaan yleinen eläinrakkaus ja halu liikkua luonnossa hevosen kanssa, ei vauhdin ja menestyksen hurma.

Mitä meille sitten nykyisin kuuluu? Lyhyesti sanottuna ihan samaa kuin aina: Reetu on laihiksella ja viettää päivänsä laihislaitsalla ja yönsä ulkokarsinassa. Maastoilemme ajaen, ratsain ja talutellen ja käymme kerran viikossa tunnilla. Treenaamme tunneilla mm. oikean laukan nostamista ratsain, maasta käsin se alkaa jo hissuksiin sujua. Joko alkaa haukotuttaa? Ei se mitään, näin on hyvä.

Eläköön, ihanan tylsä ja tavallinen hevoselämä! Toivon, ettei mikään muutu yhtään tämän jännittävämmäksi jatkossakaan.

Pääkuva: Sanna / @sannnikka

4Herättikö tämä ajatuksia? Ota kantaa somessa!

4 Comments

  • Kaisa

    Mulla on täsmälleen samanlaisia ajatuksia, kun olen alkanut raapustella blogi- tai instajulkaisuja ratsastustunneilta. Tappavan tylsää ja kaikille tuttua asiaa ei enää viitsi kirjoittaa ja kun oikein mitään ei ole kisarintamalla tapahtunut, niin ei ole sellaisiakaan uutisia. Muulikin on tylsistynyt ja terävimmät äkkilähdöt ovat jääneet historiaan (enkä tottapuhuen välttämättä edes muista viikon kuluttua että jotain sellaista tapahtui), niin en oikein tiedä mistä tässä kirjoittaisi, kun pitäisi itselläkin olla paloa kertomiseen ja joku tavallinen maastoreissu nyt vain ei ole sellaista.

    Mutta ollaan tyytyväisiä tähän tasaiseen arkeen, siihenhän tässä ollaan pyritty kaikkien projektihevosten ja treenaamisen jälkeen, että joskus pääsisi vain nautiskelemaan ilman ylimääräistä draamaa 🙂

    • piia

      Mä luulen, että Muulin vankka fanikunta lukee kyllä mielellään niitä arkisiampiakin kuulumisia, jos vaan jaksat niitä itse kirjoittaa! 🙂

      Ja samaa mieltä: mieluummin tasaisen arki ja vähemmän jännittävä blogi kuin blogina jännitysnäytelmä ja omalla vapaa-ajalla hirveä stressi! Hevosten kanssa joka tapauksessa tuppaa sattumaan ja tapahtumaan, joten tällainen seesteinen vaihe on ihan luksusta.

  • Mikaela

    Minä jaksaisin ehdottomasti luke tekstejä jossa ”jaarittelet ummet ja lammet oikean laukan nostosta ja väistöistä ympyrällä”. Siitä saattaa saada uusia ideoita ja näkökulmia omaan tekemiseen. Itse olen ratsastaja joka kaipaa vastauksia ja ymmärryatä siihen mitä tehdään, miksi tehdään ja miten tehdään. Olen huomannut että ilman opettajaakin voi olla mielenkiintoista ja opettavaista ratsastaa, kunhan itsellä on joku suunnitelma, ettei mene vain ympyrällä pyörimiseksi ilman että se kehittää hevosta tai ratsastajaa mitenkään. Ja pienetkin onnistumiset ovat askel kohti taitavampaa ratsukkoa.

    On ilo päästä läheltä seuraamaan sinun ja Reetun matkaa ❤

    • piia

      Oi kiitos, Mikaela! <3

      En hävittänyt sitä laukannostokirjoitustani vielä, joten voin ilman muuta julkaista sen myöhemmin! Jos edes yhtä kiinnostaa, niin sehän riittää! 🙂 Koitan piirtää mukaan pari havainnollistavaa kuvaa, niin ei mene pelkäksi sanalliseksi paasaukseksi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *