Pepe,  Yleistä

Vuosi ilman Pepeä

Pepen poismenosta on kulunut vuosi. Kun aikoinaan ilmoitin Pepen lopetuksesta edellisessä blogissa, tieto tuli kaikille melkoisena yllätyksenä. Yllätyksenä se tuli myös tallinväelle. Parille läheisimmille ystäville olin tunnustanut, että Pepe täytyy ehkä laittaa pois, mutta muuten yleinen oletus taisi olla, että meillä meni ihan hyvin.

Ei meillä mennyt. Pepe oli aina räjähdysherkkä, mutta viimeisen puolen vuoden aikana reaktiot olivat käyneet pahemmiksi. Jälkikäteen mietittynä ensimmäiset merkit näkyivät jo alkusyksystä, kun Pepe ryösti kentällä vuokraajaltaan hetkeksi täyteen laukkaan. Tulkitsimme sen siinä tilanteessa liiaksi innostumiseksi ja ratsastus jatkui normaalisti, mutta jälkikäteen olen miettinyt, milloin Pepe muka olisi innostunut liikaa yhtään mistään. Ei se ollut kuumuvaa sorttia, vaan parasta treeneissä oli sen mielestä ne hetket, kun opettaja selitti jotain ratsastajalle ja Pepe sai ottaa torkut keskellä kenttää.

Pepen pelot olivat voimistuneet. Se oli aina jännittänyt kentän ja maneesin edustaa, mutta nyt se alkoi jo karkailla uhkaavissa tilanteissa. Oli iltoja, jolloin sain käyttää kaiken hevosmiestaitoni siihen, että pääsimme ylipäänsä maneesiin. Pepe alkoi myös hypähdellä pystyyn sinänsä rauhallisissa tilanteissa maastakäsitellessä. Välillä Pepe taas oli ratsastaessa tosi hyvä, parempi kuin koskaan, joten tilanne oli kaikin puolin ristiriitainen.

Muutkin huomasivat, ettei Pepen ole hyvä olla. Kun vanha tuttu ratsuttaja ratsutti Pepeä täysin tutussa tilanteessa, hän kuvaili, että tuntui kuin hevonen olisi toiminut henkisen toimintakykynsä rajoilla, niin jännittynyt se oli. Yksi tallikavereistani tuli lopetuspäätöksestä kuultuaan otattamaan itsestään viimeisen yhteiskuvan Pepen kanssa, mutta ei halunnutkaan kuvaa, koska Pepe oli niin vaisu eikä näyttänyt omalta itseltään.

Kun pitää eläimestä huolta monta vuotta, käy ajan mittaan niin, että sen tuntemukset menevät kuin suoraan omaan selkäytimeen. Pepen kanssa kaikki oli hyvin tallissa ja tarhassa, mutta kaikkialla muualla aloin tuntea sen kautta kuin eläisin kauhuelokuvassa.

En oikeastaan pelännyt enää itse, osasin kyllä varoa Pepen kanssa, vaan kyse oli enemmän siitä, mitä sen kautta koin. Ulkopuoliset äänet olivat kovia ja rajuja, pihalla leikkivät lapset kuin hyökkääviä petoja, valot liian kirkkaita ja toisaalta pimeys suorastaan tukahduttavaa. Tottakai oli paljon hyviä ja rauhallisia hetkiä, mutta enenevissä määrin maailma oli kamalan kylmä ja kova paikka.

Tein lopetuspäätöksen, kun Pepe ryösti vuokraajansa käsistä ihan tavallisella tunnilla ilman mitään meille ihmisille näkyvää syytä. Sen jarrut katosivat totaalisesti ensin kerran, sitten toisen ja lopuksi vielä maasta käsin juoksutettuna. Kun Pepe lopulta jäi tuijottamaan minua vapisten, tajusin, mitä olisi pitänyt tajuta jo aikapäiviä sitten. Oli väärin rahdata sitä enää maneesiin, maastoon ja kentälle jumpattavaksi ja koulutettavaksi. Halusimme pelkkää hyvää Pepelle, mutta sen mukavuusalue vain kapeni kapenemistaan eikä se aidosti viihtynyt enää kuin tarhassa ja karsinassa. Muualla se oli ahdistunut ja luultavasti myös kipeä.

Olisi ollut yhtä väärin jättää Pepe tarhan perälle kuihtumaan ja seurata sivusta, kuinka aina niin sporttisen ponin lihakset tippuisivat ja ryhti painuisi. Pepe ei sopinut myöskään pihatto-olosuhteisiin, jossa olisi voinut liikuttaa itse itsensä, eikä minulla olisi ollut sydäntä pakottaa sitä taas yhteen muuttoon. Pepe oli kuitenkin jo 21-vuotias pitkän kisauran tehnyt ja aivan liian monta kotia kiertänyt poni.

Pepessä alkoi olla fyysisesti yhtä sun toista kulumaa hampaista orastavaan nivelrikkoon (vasen etunen) ja epämääräiseen selkäoireiluun. Nekin olivat lopulta sivuseikka. Jotain oli mennyt rikki henkisesti, ja se oli paljon pahempaa, lopullisempaa. Se taas oli tapahtunut jossain pitkän matkan varrella, ennen kuin edes omistin Pepen, eikä kukaan meistä pystynyt paikkaamaan sitä haavaa lopulta täysin kuntoon.

Päätin, etten vie Pepeä klinikalle uusiin tutkimuksiin, koska lohdullisinkaan diagnoosi tai tehokkainkaan piikki ei olisi muuttanut sitä, mitä tunsin. Olin päättänyt, ettei Pepen tarvitse enää koskaan elämässään tehdä mitään, mikä sitä pelottaa eikä kukaan varsinkaan mene enää sen selkään. Se oli työnsä tehnyt tässä maailmassa ja oli omalla tavallaan alun alkaenkin liian puhdas sielu tänne.

Seuraavina päivinä tein päätöksen uudestaan joka kerta, kun menin tallille ja katsoin Pepeä silmiin. Minulla olisi ollut lukuisia mahdollisuuksia soittaa ja perua lopetusaika, mutta päätökseni ei horjunut kertaakaan. Oma suruni oli täysin toisarvoinen seikka, kun kyseessä oli Pepen auttaminen. Olin velkaa viimeisen palveluksen.

Lopetuspäätöspäivänä itkin, tärisin ja hikoilin töissä paitani ihan märäksi. Itku jatkui enemmän tai vähemmän viikon siihen hetkeen, kun oli aika avata Pepen karsinanovi viimeisen kerran ja taluttaa se pellolle, jossa eläinlääkäri odotti piikin kanssa. Mutta arvatkaa mitä? Sinne pellolle itkuni myös loppui kuin veitsellä leikaten. Ei minun ole tarvinnut itkeä sen koommin muuta kuin satunnaisesti omaa ikävääni.

Pepe käveli luottavaisena perässäni pellolle, eläinlääkäri painoi sen kaulaan piikin ja hoputti sen jälkeen viemään Pepen siihen kohtaan, missä sen oli tarkoitus kaatua. Ei ollut aikaa tunteilulle, piti toimia. Kun Pepe nukahti, tuntui kuin sen koko olemuksen läpi olisi vyörynyt valtava rauha ja helpotus. Kaikki oli ohi varttitunnissa: vuosien ahdistukset, pelot, ilot, yhteiset kokemukset, opitut asiat, onnistumiset, naurut ja hassutukset. Jäljelle jäi hiljaisuus. Hiljaisuus, jollaista en ole ikinä kokenut.

Emme olleet yksin Pepen ja eläinlääkärin kanssa, vaan tallilla lopetettiin samana iltapäivänä kolme vaivojensa päihittämää hevosta. Siinä yritimme ymmärtää tilannetta yhdessä, kolme omistajaa korvaamattoman kallisarvoisine hevosineen. Hetki oli niin typerryttävä, että tuntuu kuin osa minusta olisi jäänyt ikuisesti sinne pellolle seisomaan ja elämään tilannetta uudelleen. Mutta olenko katunut päätöstäni? En hetkeäkään.

Yritin monta vuotta pelastaa Pepeä sen omilta ahdistuksilta asettaen välillä itsenikin vaaraan. Pepen kohtausten vuoksi vuosien varrella reväytin sääreni ja olkapääni, loukkasin alaselkäni, sain lievän aivotärähdyksen ja ruhjoin nilkkani, niin että se oli kipeä kolme viikkoa. Valmentajani loukkasi yhdessä episodissa sormensa ja se piti lastoittaa. En jaksa edes laskea, miten monta kertaa Pepe otti äkkilähdöt allani, vaikka ne onneksi jäivätkin aina lyhyiksi spurteiksi. Pepen kunniaksi on sanottava, että vaikka se ei voinut säikähdyksilleen mitään, se yritti niistä toinnuttuaan aina ottaa minusta selällään kopin, etten putoaisi. Lopulta hyväksyin, että oli vain yksi tapa auttaa.

Elämä ilman Pepeä oli yhtä tunteiden myllerystä: toisaalta helpottavaa, toisaalta tyhjää. Suru ei ollut ainoa tunne, mitä tunsin. Olin todella kiukkuinen sinä päivänä, kun huomasin tallilla käydessäni, että Pepen vanhassa karsinassa seisoi toinen hevonen. Hevonen oli vanha tuttu tallilainen, mutta ei se lohduttanut. En voinut ensimmäisillä tallireissuilla katsoa myöskään Pepen vanhaan tarhaan päin, koska uusi hevonen rouskutti heiniä Pepen tilalla. Miten elämä voi jatkua ennallaan, vaikka jotain niin kallisarvoista oli menetetty?

Vuodessa ehti kuitenkin tapahtua paljon ja nyt tallin pihatossa rouskuttelee heiniään Reetu-poni. Lopulta asiat menivät juuri niin kuin niiden pitikin: vanha pääsi vaivoistaan ja nuori sai uuden alun. Samoissa puitteissa, joissa Pepe koki kauhua ja pelkoa, Reetun kautta selkäytimeeni välittyvät ihan erilaiset tunteet. Reetulle elämä on seikkailua, chillailua, hauskoja hevos- ja ihmistyyppejä ja tietysti hyvää ruokaa. Se ei elä kauhuelokuvassa vaan huolettomassa lastenelokuvassa tai perhekomediassa – ihan kuten hevosen kuuluukin.

Oheisissa kuvissa Pepe edustaa sellaisena kuin haluaisin kaikkien muistavan sen. Se oli upea connemara ja esteponi, suojattini ja rakas ystäväni. Miten onnekas olinkaan, että sain kulkea sen kanssa hetken yhtä matkaa.

Kuvat: Mari Jokelainen (kaikki paitsi alin)

3Herättikö tämä ajatuksia? Ota kantaa somessa!

8 Comments

  • Minna

    Niin surullista. Tuollaiset oireet voivat kyllä johtua ihan fyysisistäkin kivuista.

    Oman ensiponini (nykyisten ponien emän ja emänemän) jouduin lopettamaan kohta 7 vuotta sitten selkävaivan takia. Sillä oli juuri tuollaista oireilua, että se saattoi yhtäkkiä pelästyä jotain ihmiselle näkymätöntä. Koska se alkoi myös pukitella, ymmärsin tutkituttaa selän. Ja löydökset olivat sen verran isot, että ponin oli täytynyt kärsiä kivuista jo pitkään ennen kuin alkoi kunnolla oireilla.

    Oman mummoponini lopetuspäätöstä tein niin pitkään, että siitä ehti tulla kivusta vihainen. Oli tosi tuskallista katsoa sen silmiin, kun sieltä tuijotti takaisin ihan vieras, kipeä eläin. En kestänyt katsoa sitä niin pitkään, että olisin saanut lopetuksen kotitallille, vaan vein ponin viimeiselle piikille Viikkiin sunnuntaina. Minulla ei itku loppunut lopetukseen, mutta päällimmäinen tunne oli silti helpotus. Ainoa, mitä kaduin, oli, että en vienyt aiemmin.

    • piia

      Olen pahoillani, että sinäkin olet joutunut käymään läpi raskaan menetyksen! Se kipeän eläimen katse on kyllä kauhea kohdata, mutta sieltä se totuuskin toisaalta näkyy ja sitten ainakin tietää, mitä on tehtävä. Vaikka ikävä tulee ja lopettamista on työstettävä omassa mielessä pitkään, ainakin se jää sitten vain omaksi murheeksi, hevosen ei tarvitse murehtia enää mistään.

      Minäkin uskon, että syy Pepen käytökseen johtui osin kivusta. Pepe ei luultavasti ollut kipeä koko aikaa edes ratsastettaessa, mutta aloimme porukalla epäillä, että esimerkiksi kissing spines voisi olla mahdollinen. Pepe oli nimittäin rento, kun se kulki oikein päin selkä ylhäällä, mutta jos selkä pääsi notkahtamaan alas, yleensä siitä seurasi myös arvaamatonta käytöstä. Minulla oli vaan monta vuotta niin kiire soimata omia ratsastustaijoani, että sokeuduin sille, että vikaa voisi olla muussakin kuin minussa. Ja kun eläinlääkärit ja hierojatkin vain kehuivat Pepen hyvää fyysistä kuntoa etenkin ikään nähden, ei kipu tullut ensimmäisenä mieleen.

      Arviointikykyä vaikeutti sekin, että Pepe oli koko ikänsä ollut samanlainen. Se ei muuttunut yhtäkkiä säikyksi kanssani vaan jokainen aiemmista omistajista oli työstänyt säikkymistä ihan sen nuorilta päiviltä asti. Olen ollut yhteydessä nyt viiteen aiempaan omistajaan, kaikki sanoivat ihan samaa: ensin Pepe oli kamala, sitten alkoi sujua. Kaiken kaikkiaan olin Pepen kahdeksas omistaja eli se vaihtoi kotia melko usein. Niin herkälle eläimelle sekin on ollut varmasti stressaavaa.

      Ennen lopetuspäivää suunnittelimme, että Pepen selän voisi avata ja tutkia lopetuksen jälkeen. Hetken koitettua en pystynyt kuitenkaan edes ajattelemaan sitä, se tuntui siinä hetkessä niin väärältä eikä olisi kuitenkaan muuttanut mitään. Jää siis mysteeriksi, oliko vikaa lopulta selässä vai ei, mutta käytös voisi viitata siihen.

  • Sanna

    Hyvä kirjoitus, vaikka vähän sydäntäsärkevä onkin. Siellä ne enkeliponit ja -hevoset yhdessä leikkiä lyövät ikuisilla vihreillä niityillä, kivuttomina ja pelottomina, täytyy ajatella niin 🙂

  • Noora

    Luin tämän jo viikko sitten mutta en pystynyt silloin vielä kommentoimaan ja nytkin tässä joutuu kyyneliä nieleskelemään. Vaikka ponit, ihmiset ja tilanteet olivat eri niin pystyn todella samaistumaan sun päätöksentekoon ja sitä edeltäviin tapahtumiin ja ajatuksiin. Koin viime talvena niin paljon samaa.

    • piia

      Mä mietin blogia kirjoittaessani, että revin varmaan nyt tahtomattani muidenkin haavoja auki, niin monelle tammikuu 2018 oli armoton. Ja sulla taisi tosiaan olla hyvin samantyyppinen tilanne Leon kanssa. 🙁

      Toisaalta lopettamisesta ja rakkaasta eläinystävästä luopumisesta on hyvä puhua, ettei se jää kaivelemaan. Ihan yleisesti ottaen toivoisin, että lemmikkien ja hevosten lopettamisesta puhuttaisiin avoimemmin. Ehkä useammat uskaltaisivat esimerkiksi tehdä lopetuspäätöksen ajoissa, jos olisi tarjolla konkreettista tietoa ja kokemusta siitä, miten lopettaminen käytännössä tapahtuu, mitä pitää ottaa huomioon ja ennen kaikkea, ettei se ole paha asia eläimelle. Hevosen lopettaminenhan on vähän sellainen tabu, että kerrotaan kyllä hevosen laukanneen ikivihreille, muttei juurikaan avata, miten. Vaikka aihe on karu, se on tosi tärkeä jokaiselle hevosenomistajalle.

      Ehkä kirjoitan siitä joskus oman blogipostauksensa, auttamaan muita päätöksenteossa. Mutta toistaiseksi pysyttelen vielä iloisemmissa aihealueissa. 🙂

      • Noora

        Olet ihan oikeassa, näistä vaikeistakin asioista pitää ja on hyvä puhua! Meidän kengittäjän hevonen lopetettiin saman eläinlääkärin toimesta ja samalla tavalla hiukan ennen Leoa. Mua auttoi todella paljon kun sain kuulla tarkkaan mitä missäkin vaiheessa tapahtuu ja mihin pitää käytännössä varautua. Olen sellainen ihminen että (karutkin) faktat auttavat mua valmistautumaan ja käsittelemään vaikeat tilanteet. Myöhemmin keväällä kävin lopetusasian läpi kaverin kanssa kun näytti että hänellä on sama edessä hevosensa kanssa. Koin että häntä auttoi myös kun joku kertoi suoraan käytännön asiat eikä vaan puhunut tuosta ”vihreille laukkaamisesta”.

        • piia

          Hyvä, että sait tukea ja opastusta omasta tuttavapiiristä ja pystyit tarjoamaan vertaistukea sitten myöhemmin muillekin! Se on kyllä someakin parempi tapa vaihtaa tietoa ja kokemuksia. Itse sain paljon apua tallinpitäjältä, jonka mielipidettä Pepen kohtalosta ensin kysyinkin (enkä sitten muilta enää kokenut tarvetta kysyäkään). Hän hoiti myös käytännön asiat, kuten eläinlääkärin paikalle, ja rohkaisi, ettei piikillä lopettamista kannata pelätä. Ja hyvinhän kaikki sitten menikin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *